Lauluja, jotka on totta

Mä kirjotin mun ensimmäisen laulun, kun olin ehkä yhdeksän tai kymmenen. Isä oli tuonut kirpputorilta sellasen halpiskitaran, sen merkki oli Hondo II. En mä mitään soittaa osannut, mutta se ei haitannut. Annoin vaan mennä.


Oli kesä. Just ennen kesälomaa oltiin perustettu yhden luokkakaverin kanssa bändi ja päätetty, että aletaan treenata, kun koulu taas alkaa. Tarvittiin biisejä – oli itsestään selvää, että pitää olla omat biisit. Markku Pölösen elokuva Pitkä kuuma kesä oli julkaistu niihin aikoihin ja siinä sanottiin, että pitää olla omat biisit. Ei mitään huumorihumppaa.


Opin ensimmäisenä G-duurin. Siks mun ensimmäisessä laulussa oli pelkkää G-duuria. Hiljalleen taitojen karttuessa sointukierrot monimutkaistui niin, että toisessa biisissä oli varmaan jo kaks sointua, kolmannessa kolme ja niin edespäin. Lisäilin niitä sitä mukaa, kun opin.


Kesän mittaan kirjoitin koulusta pöllimäni sinikantisen ruutuvihon täyteen lauluja. Niillä oli sellaisia nimiä kuin Kiisseliä, Hanupertti ja Pelle.


Kun koulu alkoi, me treenattiin, ja koska rumpalilla ei ollut rumpuja, piirrettiin sellaiset paperille. Sovitin kirjoittamani laulut sanomalla, että ”kun mä soitan näin, sä lyöt tota rumpua, ja sit kun mä soitan näin, niin lyöt tota toista.” En tiennyt, mitä on rumpukompit.


Tuli seuraava kevät, ja meillä oli eka keikka. Ne oli lastensynttärit kerrostaloasunnossa, mutta meillä oli täysi sähköinen bändi. Yleisönä kaverin pikkusiskon luokkakavereita. Se oli ihan saatanan siistiä.


Yhden bändin kanssa me kierrettiin lopulta Suomi. Sitten tuli toinen, jonka kanssa kierrettiin Tampere. Sit oli sellainenkin, jonka kanssa me kierrettiin ainoastaan kitaristin kotipitäjän kyläjuhliin, joita sen isä järjesti. Muualle ei sillä porukalla kierretty.


Laulujen tekemisestä tuli mun homma, koska se kävi multa helpoiten. Muiden ei tarvinnut, kun mä toin joka treeneihin uuden biisin.


Ja kun mä kerran aloitin, en osannut koskaan lopettaa. Kaikki muut osas. Niin mä sit päädyin tekemään yksikseni.


Laulunkirjoittaminen on mulle elämänlaatukysymys. Mä ahdistun, jos en saa sitä kuplintaa mun sisältä ulos.


Kynä ja paperi on ne, mitä mä käytän. Ja puhelimen ääninauhuri. Sit kahvia myös.


Oon kirjoittanut lauluja auringosta, ystävistä, lapsista, äideistä, kuolemasta, hyönteisistä, naapurinmummoista, unista, synnytyksestä, yhteiskunnasta, seksistä, käärmeistä, aamuista, laiskottelusta, tabuista, surusta, ristinollasta, nuoruudesta, alkoholista, sananvapaudesta, runokylistä… sano vaan mistä. Rakkaudesta, tietenkin.


En mä mieti, voiko tästä tai tästä laulaa. Mä mietin, onko tää totta – ja jos se on mulle totta, mä kirjoitan sen. Sit kun se on mulle totta, se on henkilökohtainen. Ne on kaikki henkilökohtaisia.


Uskon, että oikeat tunteet saa aikaan oikeita tunteita. Kun mä kirjoitan lauluun itseni (ja tarkoitan nyt, että ihan oikeasti kirjoitan niihin itseni), kuulija voi samaistua lauluun. Henkilökohtaisesta tulee yhteistä.


Laulunkirjoittaminen on myös arvokysymys. Laulut on mulle merkittäviä sellaisenaan, niillä on itseisarvo.


Jokainen uusi laulu on hetken aikaa ainoa koko maailmassa. Se jaksaa kiehtoa mua yhä uudelleen.


Siks kai mä niitä teenkin.


Lauluja.

© Matti 2021

Kuvat © Antti Kemppainen 2021